Oikeus omaan kehoon on jokaisella.

Jokaisella on oikeus päättää omasta kehosta ja seksuaalisuudesta.

Tämä aihe on koskettanut minua henkilökohtaisesti ja taustalla on rankka tarina kesältä 2015, jolloin olin 15 vuotias. Seurustelin itseäni vanhemman miehen kanssa kuukauden, enkä ollut vielä valmis seksiin tai liialliseen läheisyyteen. Hän oli 19 vuotias ja hänelle seksi ei ollut uutta ja kovasti halusi minun kanssa tätä. Asiasta puhuttiin ja sanoin, että kerron kyllä heti kun olen valmis. Kuukauden odotti, jonka jälkeen ei enää halunnut odottaa. Jättämisen sijaan painosti kahta kauheammin ja suostuin riisumaan paitani ja halailemaan, mutta en sen enempää. Olimme autossa Lahden mukkulan uimarannan parkkipaikalla myöhään illalla ja hän päätti tehdä sen, kaikkein pahimman. Yritin päästä pois, mutta voimat loppuivat ja epätoivo iski. Pelko valtasi koko kehoni ja mietin miten tästä selviän. Hän sai riisuttua minut kokonaan ja työntyi sisään. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja tajusin, että satutan itseäni enemmän mikäli yritän paeta vielä. Jäin paikalleni ja odotin, että hän lopettaa. Se ei montaa minuuttia onneksi kestänyt, mutta jokainen sekuntti tuntui tunnilta. Elämäni pisimpiä minuutteja. 

Hän lopetti vihdoin ja suorastaan heitti minut ja vaatteeni pois autosta ja ajoi pois. Jäin parkkipaikalle pukeutumaan ja yritin olla itkemättä. Yksi ohikulkija näki minut, mutta ei tehnyt mitään muuta kuin katsoi. Hän ei ehkä tiennyt mistä oli kyse, mutta katsoi minua pitkään. Hän oli hieman vanhempi rouva koiran kanssa. Kävelin siitä suoraan isoäidilleni ja valehtelin illan kulun hänelle. Kävin nukkumaan, mutta painajaiset seurasivat yöstä toiseen. Matka isoäidille oli kuumottava, sillä pelkäsin kävellä yksin. Selvisin kuitenkin ilman harmeja. 

Seurauksena tästä oli jatkuvat painajaiset, unissa kävelyt, huudot ja ahdistus pimeän tullen. Lisäksi arvostus itseäni ja kehoani kohtaan lähti lähes kokonaan. Rakensin muuria itselleni ja jos joku vahingossakin koski, niin saatoin kiljua ja siinä sitä selitettävää olikin. Sen jälkeen, kun kosketus ahdistus meni, niin arvostukseni itseäni kohtaan oli niin nollassa, että seksi ei tuntunut enää miltään. Makasin tämän jälkeen todella monen kanssa ja se ahdistaa ja oksettaa edelleen. 

Nyt arvostan itseäni ja kehoani. Olen käsitellyt asiaa hyvin ja valmis jakamaan tämän kaiken, miksi? Koska tämä on aihe josta ei puhuta, mutta sitä tapahtuu usein. Haluan välittää tämän kautta tarinan, antaa vertaistukea, auttamaan ymmärtämään miltä luvaton kosketus tuntuu toisesta, herättämään ajatuksia ja rohkaisemaan puhumaan tästä. Olin asiasta täysin hiljaa kaikille siihen asti, kun täytin 18 vuotta. Sen jälkeen kerroin äidilleni, isälleni, lasteni isälle (juuri silloin tavattu) sekä parille tärkeälle ystävälle. Kävin lisäksi psykologilla keskustelemassa asiasta, lääkärillä ja monella terapeutilla. Tämä on ollut raskas aihe itselle, mutta onneksi sentään käsittelin asian näin nuorena, enkä vasta 40 vuotiaana aloittanut puhumaan. Tämä on heijastunut sen jälkeisiin parisuhteisiin, mutta onneksi puhuminen on auttanut. Olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä, joten sen avulla olen päässyt tästä asiasta näin hyvin yli. Treffeille tuntemattoman miehen kanssa on edelleen iso haaste, koska pelko astuu esiin. Olen käynyt ulkona kyllä ja tavannut uusia ihmisiä, mutta vielä välillä se tuntuu mahdottomalta ja perun tapaamisen sen takia kokonaan. Aina toki hyvä olla varovainen, mutta oma varovaisuus on välillä vähän liikaa. 

Moni ajattelee, että ansaitsin raiskauksen, koska teintai sanoin jotain "provosoivaa", mutta et. Se on väärin ajateltu, ei kukaan sitä ansaitse. Ei vaikka olisit aiemmin sanonut haluavasi, mutta muutit mielesi, joten se on silloin ei. Ei vaikka olisit lähettänyt paljastavia kuvia tai rivoja viestejä. Se on ei, niin kauan kun se hetki tulee ja päätät sanoa kyllä. Kukaan ei ole ajatusten lukija, mutta kyllä sen verran pitäisi tietää molempien, että onko tämä tässä ja nyt minun kanssani ok harrastaa seksiä vai ei. Jos on epävarma toisen haluamisesta, niin kysykää. Se ei ole noloa, vaan reilua. Koskeminen millään tasolla toiseen täytyy olla luvan kanssa, vaikka vain halaisit, niin asian pitää olla ok toiselle myös. Pitäkää huolta itsestänne, arvostakaa, uskaltakaa sanoa ei ja pitäkää oikeuksistanne kiinni. Jokainen meistä on erilainen ja kokee kosketuksen eri tavalla ja tämä on täysin fine. 

Nyt olen kahden lapsen äiti ja tuntuu kamalalta ajatella, että oma lapsi kokisi mitään tälläistä ikinä. Minulla on tyttö sekä poika ja heitä haluan suojella kaikelta, mutta niin teki minunkin äiti ja silti joskus näin käy. Ei ketään voi lukita kotiin. Kaikkeni teen kuitenkin, että heille ei mitään pahaa käy ikinä tai he ei satuta ketään koskaan. Lapset ovat maailman rakkaimmat ja heidän eteen tekisi mitä vain. 

Kiitos, kun luit loppuun. On helpottavaa päästä jakamaan tämä teille kaikille, sillä se tarkoittaa myös sitä, että olen nyt vahva ja pystyn tähän, asia käsitelty omassa päässäni. :) Saa tulla jakamaan omia tarinoita ja ajatuksia minulle instagramissa, mainitse saako tarinaasi jakaa nimettömänä. :) @amaemilia_ 

Toinen synnytys.

 Hei taas! Ajattelin tulla kertomaan miten mun synnytys meni. Hän on nyt yli 6kk, joten vähän jäljessä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Meille syntyi 27.06.2020 toinen lapsi ja hän on poika nimeltä Ilari Väinö Erkki. Kaikki alkoi siitä, kun minulla oli illalla pientä mahakipua ja sellaista pistelevää tunnetta ylävatsalla. En kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi lähteä silloin sairaalaan, vaan halusin seurailla tilannetta kotona. Kovia harjoitussupistuksia tuli ja rentouduin sohvalle mieheni kanssa, kun esikoinen oli nukkumassa jo. Olin menossa jääkaapille hakemaan jotain syötävää myöhemmin, kun olo vähän helpotti. Siinä kohtaa, kun jääkaapin oven kerkesin avaamaan alkoi lapsivettä tulemaan reippaasti. Ensin nauroin ja huusin mieheni siihen, että tuo pyyhkeitä, koska sitä tuli aika paljon. Sitten kuitenkin nauru muuttui huoleksi, koska tajusin laskettuun aikaan olevan yli kuukausi vielä. Mieheni soitti äitinsä hoitamaan Elenaa, jotta me päästään sairaalaan heti. Sairaalassa tuli edelleen lapsivettä ympäriinsä ja naureskelin asialle, vaikka vähän hävetti. Onneksi henkilökunta lohdutti kertomalla tämän olevan arkipäivää heille.

Supistukset kuitenkin loppui, eikä synnytys lähtenyt käyntiin itsestään. Odoteltiin ja odoteltiin, mutta ei mitään tapahtunut. Jumppailin jumppapallolla ja kävelin portaita ylös ja alas, mutta ei. Aloin turhautumaan ja pelkäämään, että joudutaan käynnistelemään. Myös vesien menojen takia tulehdusriski on suuri, joten pelkäsin sitäkin. Välillä tuli napakoita supistuksia 1min-4min välein ja sitä saattoi kestää pidempää, mutta sitten ne hiipui. Ensin antoi toivoa, että synnytys lähtisi käyntiin, mutta turhaan ehdin toivoa mitään. Muun ajan, kun en jaksanut jumpata tai ravata portaita käytin ohjelmien katsomiseen. Katsoin synnytys tarinoita ja muistutin itseäni siitä kivusta, mutta silti toivoin, että oma synnytys vaan alkaisi pian!

Muutaman päivän jälkeen kuitenkin tehtiin tarvittavat tutkimukset käynnistyksen aloittamista varten. Vauvalle annettiin keuhkoja kypsyttävä lääke kaksi kertaa ja siinä välissä oli 24h väliä. Antibiootti laitettiin suojaamaan tulehduksilta. Ensimmäinen käynnistys menetelmä oli jokin nielaistava pilleri, joka aiheutti kamalat supistukset, johon vauva reagoi. Sydänäänet heittelivät rajusti ja sain suihkeen, joka lopetti heti supistukset. Vauvan olo parani ja stressi häneltä helpotti, joten sydänäänet muuttui taas normaaliksi. Seuraavana päivänä laitettiin ballonki, mutta se ei toiminut ja jouduttiin ottamaan pois, koska ei tullut itsestään. Ballonki sai mun tapauksessa olla max 6h ja koko sen 6h ajan tuli järkyttävän kipeät supistukset erittäin tiheään tahtiin. Heti, kun 6h tuli täyteen ja otettiin pois, niin supistukset loppui kuin seinään. Pettymys oli suuri. Ajattelin jo, että synnytys lähtee käyntiin kunnolla, mutta ei. Sain vain jäätävät kivut. Stressi oli kova ja olin aika väsynyt näihin jo, koska fyysisesti erittäin raskasta. Myös henkisesti oli raskasta, kun ei toiminut käynnistys heti ja pelkäsin, ettei seuraava yrityskään tuota toivottua tulosta. Mahdollisesti olisi jouduttu sektioon jos käynnistys ei olisi toiminut myöhemmin. 

Tämän jälkeen olin 1-2cm auki, kohdunkanava hävinnyt ja kohdunsuu edelleen tosi takana. Tämän takia kalvojen puhkaisu oli mahdottomuus. Taas sain odotella yön yli, mutta onneksi aamulla laitettiin oksitosiinitippa. Tämä aiheutti entistä kipeämmät supistukset ja kipu oli järkyttävää. Supistuksia tuli tiheästi, että ei siinä kauaa kerennyt levähtämään, kun alkoi jo uusi. Sen verran kuitenkin, että korttia pelailtiin miehen kanssa ja oman vuoron kerkesi ehkä just loppuun ennen seuraavaa supistusta. Oksitosiini annosta nostettiin puolen tunnin välein 15ml/h ja lopulta oli 90ml/h, niin sillä mentiin, eikä nostettu enää. Synnytyssalissa pyysin epiduraalin ja sitä lisättiin vielä myöhemmin lisää, kun kivut alkoi tulemaan takaisin. Ilokaasua vetelin pitkin päivää ja sainkin siitä välillä apua. Synnytyksessä varsinkin siitä oli apua. Minua alkoi ponnistuttamaan neljän aikoihin 27.06.20. ja poikamme syntyi pitkän ja raskaan viikon jälkeen kello 16.11, eli ponnistusvaihe oli vain 11min. Kyyneleet vierähti meillä molemmilla miehen kanssa, kun sain pienen nyytin syliin. Se ei kuitenkaan ollut kauaa näin ihanaa. Synnytin raskausviikolla 35+5 ja aikaisten viikkojen takia pieni poikamme ei osannut hengittää itse tarpeeksi hyvin, joten hänet kiikutettiin heti teho-osastolle. Itse en päässyt heti perässä, koska piti ommella pieni haava alapäästä, piti käydä suihkussa pesemässä veret pois ja syödä sekä vaihtaa vaatteet. Mieheni meni vauvan mukana ja hyvä niin, ettei pienen tarvinnut yksin mennä. Onneksi pääsin nopeasti itse myös katsomaan vauvaa teholle.

Olin sunnuntaista lauantaihin sairaalassa, eli aika kauan ja itse en tykkää olla sairaalassa yhtään. Olin myös sen takia viikon erossa Elenasta, joka oli äidilläni sen viikon. Tuttu ja turvallinen paikka, mutta 2-vuotiaalle ja minulle viikko erossa toisistamme oli kamalaa. Onneksi Elena tuli sairaalaan kerran ainakin käymään silloin, kun en ollut kovissa kivuissa. Halusin ja sain lähteä lauantaina 27.06.2020 kello 23.30, eli vain muutama tunti synnytyksestä. Tuntui karulta, että pieni vauva oli ilman äitiä teholla yön yli, mutta olen vain ihminen, joka tarvitsee unta myöskin. Varsinkin tuollaisen viikon jälkeen. Vauva oli teholla perjantaihin asti ja kävimme siellä joka päivä. Olin aamusta iltaan vauvan kanssa ja harjoiteltiin imetystä myös, joka sujui todella hienosti. Elena pääsi näkemään pikkuveljeä maanantaina ja perjantaihin asti kävimme koko perhe siellä yhdessä. Onneksi siellä oli leikkihuone, jossa Elena viihtyi hyvin leikkimässä toisen vanhemman kanssa. Me vuoroteltiin mieheni kanssa, että kumpi menee vauvan ja kumpi menee Elenan luokse. Mieheni oli kaikki päivät mun kanssa sairaalassa, koska koskaan ei tiennyt mikä käynnistys menetelmä toimii ja kuinka nopea synnytys on. Mieheni oli silloin töissä tunnin ajomatkan päässä, joten ei uskallettu ottaa riskiä, ettei kerkeä synnytykseen mukaan. Mieheni oli myös osan öistä mun kanssa, mutta jouduin monesti vaihtamaan osastolta toiselle ja kaikilla osastoilla mies ei saanut yöksi jäädä, joten siksi vain osan öistä. Hänestä oli kyllä iso tuki silloin.

Yleensä ensimmäinen synnytys on kaikista pahin ja loput synnytykset helpompia, mutta esikoisen synnytykseen verrattuna tämä oli todella kamala. Uskon, että Elenan synnytys oli synnytykseksi helppo ja tämä toinen erittäin raskas, jopa synnytykseksi.

Perjantaina päästiin sairaalasta kotiin ja siitä meidän uusi arki alkoi. Kiitos, kun luit ja toivoen tykkäsit! :)