"Äiti, miksi me pysähdyttiin?"
16.01.2024 kello 06.21 takapenkiltä kuului viisi vuotiaan tytön vaimea ääni. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului "Äiti miksi me pysähdyttiin?" ja helpotus valtasi koko kehoni. Katsoin ympärilleni ja näin paljon savua, jalkani jotka olivat melkein litistyneet, pimeää, kaatuneita liikennemerkkejä, auton osia maassa, toisen auton ja jonkun kiharapäisen pojan. Sydän jyskytti rinnassani. Valoja välkkyi ohi menevistä autoista. Epätietoisuus oli läsnä. Oliko tämä painajaista vai todellista?
Palataan hieman taakse päin, sillä todellista se oli. Palataan kello viiteen aamulla. Herätyskello soi, painoin sen sammuksiin ja ei mennyt montaakaan minuuttia, kun reilu viiden vanha tyttäreni tuli herättämään minut kailottamalla korvaani "heräääää!!!". Nousin ylös ja aloimme tekemään yhdessä aamutoimia. Olin väsynyt ja en jaksanut keskustella niin aikaisin tyttäreni kanssa muka turhista asioista, kuten miksi hampaita kutsutaan hampaiksi, miksi on värejä eikä maailma ole väritön, mitä sanoisin jos avaruusolio tulisi meille jne. Tyttäreni kimpaantui eteisessä ulkovaatteita pukiessaan, kun en vastannut hänen mielestään kunnolla. Hermostuin itse liikaa, kun pukemisen sijaan alkoi kiukuttelu, eikä kellokaan ollut kuutta aamulla vielä. Sanoin turhan tiukkaan sävyyn, että nyt olet hiljaa, keskityt pukemiseen ja puhut päiväkodissa seuraavaksi. Koin huonoa omatuntoa asiasta heti. En kuitenkaan sanonut mitään.
Kello oli tasan 06.00 ja aloin kaivaa autoa lumihangesta. Tyttäreni istui autossa odottamassa ja kyyneleet vierivät hänen poskillaan. Menin lohduttamaan ja pyytämään anteeksi. Lähdettiin lopulta ajamaan hyvillä mielin kohti päiväkotia. Matkalla juteltiin ja käytiin läpi aamuisia pohdintoja. Sään takia ajelimme varovasti, kunnes tuli viimeinen liikennevaloristeys matkalla. Hidastin hieman ja katsoin sivuille, vaikka meillä oli vihreä valo. Lähdin ylittämään isoa risteystä, kun ketään ei näkynyt missään. Nopeasti huomasin, että vasemmalta tulee auto ja nopeasti tuleekin. Ehdin sanoa vain "varo!" ja törmäys tapahtui kello 06.21.
Ajatuksissani painoin kytkintä alas, vedin vaihteen vapaalle ja käsijarrun ylös. Tässä kohtaa voidaan palata ensimmäiseen kappaleeseen. Kuitenkin törmäyksestä noin minuutin päästä tajuan tilanteen ja alan kysellä takapenkillä turvaistuimessa olevalta viisi vuotiaalta tyttäreltäni, että sattuuko mihinkään, oksettaako, huimaako, pystytkö liikkumaan, näkyykö verta jne. Samaan aikaan yritän nousta autosta pois. Jalkatilani autossa oli painunut paljon kasaan ja oven avaaminen mäessä ylämäkeä päin oli vaikeaa. Pääsin vihdoin pois ja avasin takaoven. Katsoin tilanteen läpi ja tyttäreni oli kunnossa, onneksi. Otin hänet pois savuavasta autosta. Hän ihmettelee, katsoo ympärilleen ja toteaa "äiti sinulla on vähän hassu parkkipaikka ja eihän me edes olla päiväkodilla". Naurahdin ja halasin.
Toisesta autosta ulos tullut kiharapäinen poika oli aivan shokissa, pyyteli anteeksi, käveli ympyrää ja tärisi. Katsoin häntä ja mietin, että miksi. Kävimme nopean keskustelun, jonka aloitin täynnä vihaa häntä kohtaa huutamalla "Mitä helvettiä sinä juuri teit, minulla on vielä lapsi ollut kyydissä, kuinka idiootti pitää liikenteessä olla?" johon hän vastasi epämääräisesti mumisten "Anteeksi, yritin ehtiä vanhoilla vihreillä, oli kiire töihin, pitää soittaa töihin nyt, mullakin on lapsi". Säikähdin täysin ja avasin hänen auton takaoven, mutta näin vain turvaistuimen. Sen jälkeen hän mumisi, ettei lapsi ollut nyt kyydissä. Huokaisin ja hänen soittaessaan töihin soitin itse hätänumeroon. Tässä kohtaa tajusin, että ohi menee paljon autoja, eikä kukaan ollut pysähtynyt auttamaan. Kerroin puhelussa kolaritilanteen ammatillisesti ja nopeasti, kuten olin ensihoidossa töissä ollessani oppinut. Vastauksena sain "Kiitos, ambulanssi, poliisi ja palokunta tulevat paikalle nopeasti".
Tässä kohtaa yksi nainen pysähtyi ja sanoi, että tulkaa auton sisälle lämmittelemään sieltä pakkasesta. Hetken epäröin, mutta päätin luottaa, sillä ulkona oli -18 astetta. Nainen kysyi, että ollaanhan me kunnossa ja soitettu apua. Vastasin molempiin kyllä, jonka jälkeen nainen antoi puhelimensa tyttärelleni, josta hän katsoi Pipsa possua. Kiitin häntä kovasti ja kiitos edelleen avusta, mikäli luet tätä.
Palokunta saapui, sammutti autot savusta ja kertoi, että autojen räjähdys ei ollut kaukana. Kiharapäinen poika harhaili shokissa edelleen ja sanoin palokunnalle, että poika lämpöiseen ettei tule hypotermiaa. Palomies totesi, että poliisi ja ambulanssi ovat ihan juuri täällä, että odottakoot ulkona siihen asti. Pian ambulanssi saapui ja ottivat meidät tarkistukseen ensin. Kaikki oli kunnossa molemmilla ja tyttäreni oli innoissaan päästyään ambulanssiin. He olivat todella ammattimaisia, ystävällisiä ja antoivat tyttärelleni pehmolelunkin. Kehottivat soittamaan kyydin kotiin ja kertoi jatko-ohjeita. Soitin omalle mummolleni, joka papan kanssa tuli hakemaan pian. Tarkistuksen jälkeen teimme kiharapäisen pojan kanssa vaihdon ja me menimme poliisiautoon kertomaan näkemyksemme. Toisia ohittaessamme vihani poikaa kohtaan nousi ja tenttasin hänen nimensä, jota en toki tässä voi paljastaa. Sanon kuitenkin, että sukunimensä, kun kertoi, niin purskahdin nauruun. En pystynyt alkuun uskoa sitä, koska nimi oli todella ironinen tilanteeseen nähden. Poliisi naurahti myös tilanteelle ja sitten ohjasi meidät autolle. Tilanne oli onneksi selkeä ja kolarin syy ja aiheuttaja ei ollut epäselvä. Kuulin myös poliisilta, että kiharapäisellä pojalla ei ollut ajokorttia, ajoi reilua ylinopeutta punaisia päin ja vielä äitinsä autolla luvatta, eikä tämä ollut hänen ensimmäinen kerta vaan neljäs!!
Mummo ja pappa saapuivat paikalle ja mummo juoksi halaamaan meitä aivan järkyttyneenä. Soitin töihin ja kerroin etten pääse aamuvuoroon ja jään sairaslomalle hetkeksi. Töissä ymmärrettiin täysin ja ohjasivat työterveyteen ja psykologille, jossa kävinkin. Se auttoi, että pääsi purkamaan vihaansa ja katkeruutta. En kuitenkaan ole vielä kyennyt antamaan anteeksi, mutta oppinut elämään asian kanssa. Autot meni molemmat lunastukseen, olivathan ne aivan tohjona. Isäni onneksi hyvin nopeasti sai ostettua minulle toisen auton papan kanssa, kiitos siitä.
Tyttärelleni ei jäänyt traumoja tästä, ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja tavallaan hyvä niin. Onneksi toinen lapseni, poikani oli tällöin isällään. Olen tämän kokemuksen myötä oppinut sopimisen tärkeyden, onneksi sovimme tyttäreni kanssa ennen ajamista riitamme, vaikka ei nyt pahemmin käynytkään. Mummo ja pappa jäivät meille hetkeksi kylään pelailemaan lautapeliä ja tarkkailemaan vointiamme. Se oli äärimmäisen hyvä, koska stressireaktioni pääsi purkautumaan rauhallisemmin. Kiitos siis myös mummolle ja papalle.
Pian aloin oksentamaan useita kertoja, takaraivoon sattui ja lähdin akuuttiin. Akuutissa tutkittiin ja mitään lievää aivovammaa eli aivotärähdystä vakavampaa ei ollut. TT-kuvat otettiin, labroja myös sekä tarkkailtiin vitaaleja, kuten verenpaineita, happisaturaatiota jne. Nopea nytkähdys sivulle kolarissa aiheutti varmasti nämä kivut. Oltiin tyttären kanssa minun äidilläni sen jälkeen, koska en halunnut olla yksin ja aivotärähdyksen saaneena kannattaa olla joku valvomassa ja herättelemässä öisin parin tunnin välein. Seuraavana päivänä tuli itkut ja ajatukset "mitä jos" ja näitä pääsin nopeasti purkamaan työterveyden psykologilla sekä läheisten kanssa.
Toivon, että jokainen lukija miettii omaa liikennekäyttäytymistään ja sopimisen tärkeyttä. Muistakaa käydä keskustelemassa etenkin vaikeat asiat ammattilaisen kanssa, jotta ne eivät jää vaivaamaan myöhemmin. Kiitos, kun luit. Minun instagramista löytyy lisää kohokohdista "Kolari2024" sekä kuvia. Intagramista löydät minut nimellä @amaemilia_
